Aikakone

Kun olin lapsi, kuvittelin mielessäni aikaparadoksaalisen skenaarion jossa minä tulevaisuudesta tulin tapaamaan sikäistä itseäni. Tulevaisuus josta tulevaisuuden minäni olisi tullut oli itseasiassa mahdoton, mutta juuri se että näin kuitenkin spontaanisti olisi tapahtunut, olisi aiheuttanut sen että elämäni siitä hetkestä veisi juuri siihen tulevaisuuteen. Ikään kuin itsensä toteuttava ennustus. Mahdottomasta tulevaisuudesta saapuva vierailija, joka antaa sinulle sen aikakoneen ohjeet jolla hän matkusti, joka mahdollistaa sen että rakennat tämän aikakoneen ja aikanasi vierailet itse menneisyydessä, kuten tulevaisuuden sinäsi jo teki; sulkien näin mahdottoman ympyrän, joka spontaanisti saa elämän.

Minulla ei ole ajan tajua laisinkaan; en kirjaimellisesti pysty käsittelemään tulevaisuutta edes konseptina päässäni. Jos nään jonkin potentiaalisen maailmankaikkeuden, se on olemattomana aina rinnakkain tämän kanssa, mutta siihen ei koskaan ole muuta polkua kun tämä hetki. Ja koska tämä hetki jota koet menee ohi sillä hetkellä kun koet sen, sitä polkua on mahdotonta kävellä. Se ei ole polku, vaan piste, jolla en koskaan seiso. Kuitenkin tiedän että se on jossain. No missä vitussa sitten?

O Oho. Heti seuraavana päivänä näin yhtäkkiä tulevaisuuden. Katsoin itseäni tulevaisuuden minäni silmin, puhuin itseni kanssa ajan halki, muistin tämän hetken tulevaisuuden minäni kautta, ja täyttääkseni ympyrän hoin itselleni muistamaan tämän hetken. Makasin lattialla pöydän alla, itkin, ja puristin pöydän reunaa tiukasti käsilläni. Annoin sormieni tunnustella puuta, silmieni harhailla sen kuvioissa, jotta tälle hetkelle varastoituisi mahdollisimman paljon assosioivaa informaatiota, niin että jos unohtaisin tämän hetken, voisin esimerkiksi katsoa pöytää ja muistaa sen.

Tunnistaessa omat rajoitteeni tiesin ettei se riittäisi. Tulisin unohtamaan tämän hetken, koska pöytä ei ole minulle tärkeä. Se saattaa hajota, vaeltaa eri suuntaan kuin minä; tämä ei ole edes minun pöytäni, vaan kämppiksen. Puristin kovempaa, ja käsiin alkoi sattua. Sitten purskahdin nauruun kun muistin että vähän aikaa sitten kävin seinäkiipeilemässä, ikään kuin intuitiivisesti harjoittelemassa juuri tätä hetkeä, jossa puristin tiukasti pöydän reunaa sormillani. Puristin lujempaa, ja yritin varastoida tämän hetken muistot käsiini, kipuna. Olisin halunnut päästää irti, mutta halusin muistaa. Jos tekisin nyt jotain suurella kontrastilla itseäni vastaan, eli pitäisin kiinni vaikka haluan päästää irti, muistaisin tämän hetken ehkä paremmin.

E Se ei toimi. En halua taistella itseäni vastaan, olenhan jo tehnyt sitä vuosia ja vasta pääsemässä harmoniaan itseni kanssa. Tämän hetken muisto tulee tallentaa mieleeni positiivisen asian kautta, ei taistelun. Päästin pöydästä irti ja katsoin käsiäni. Tajusin, että nämä ovat ne kädet jotka tulevat tekemään kaiken sen, jonka näin tulevaisuuden minästäni. Katsoin peiliin, ja totesin että sielä näkyvä naama on se henkilö, joka tulee tekemään kaiken sen, jonka näin tulevaisuuden minästäni.

Sillä hetkellä tämä kaukainen potentiaalinen piste muodosti yhteyden nykyhetkeen, ja tajusin olevani ajan jatkumossa. Minä olen se olento, joka käy tuon matkan, jonka jossain vaiheessa katson taaksepäin muistojen kautta tätä hetkeä ja itseäni. Ja ymmärrän niin paljon enemmän, olen kokenut niin paljon asioita, tehnyt niin paljon hyvää, nauttinut elämästäni täysillä, kyynelissä, hymyillen, etten voi millään olla tälle menneisyyden itselleni vihainen tai pettynyt. Olenhan vain ollut eksyksissä, enkä todellakaan omasta syystäni.

S Suora viiva nykyhetken ja tulevaisuuden välillä kaartuu ympyräksi. Katson tulevaisuuden itseäni nykyhetkestä, ja teen päätöksiä sen perusteella. Katson nykyhetken itseäni tulevaisuudesta, ja ymmärrän tekemäni päätökset. Olen kahdessa pisteessä ajassa yhtä aikaa, sillaten mahdottoman tulevaisuuden ja väistämättömän nykyhetken. Niiden välillä muodostuu luuppi, vuorovaikutus. Tämä luuppi on olemassa kokoajan, myös silloin kun en sitä tiedosta. Sen on aina ollut olemassa, ja tulee aina olemaan.

Heräsin uuteen päivään. Peilissä näkyy edelleen joku. En enää muista sitä ajattomuuden tunnetta, mutta muistan vakuuttaneeni itselleni että tämä peilissä näkyvä henkilö olen sekä minä että minä, ja kaikki siltä väliltä. Ajatus tuntuu typerältä, enkä muista miten siihen päädyin. Joku palanen minussa muistaa kuitenkin että se oli äärettömän vahvasti edellisenä päivänä totta, eikä minkään pitäisi olla muuttunut. Voinko oikeasti tehdä kaiken sen, mitä näin? Kokea kaiken sen, elää kaiken sen, saavuttaa sen kaiken ja olla niin onnellinen?

M Mutta minähän olen jo tehnyt sen kaiken, kun kerran tulin tulevaisuudesta sitä itselleni näyttämään. No niin kai sitten saatana.

En tiedä miten tämä auttaa minua eteenpäin, mutta empiirisesti kaikki mitä hoksaan joka käännöksessä auttaa minua eteenpäin. Sinne sitten siis. Polku on taas piilossa, mutta suunnan tiedän taas hieman paremmin. Onwards and upwards!

comment